Munakoisopastaa fetajuuston ja tuoreen mintun kanssa

Eilen paistoin pannulla kolme kotimaista munakoisoa: https://ruokaideat.com/2019/07/17/possu-riisivuokaa-tahteista/

Nyt teki mieli tehdä paistetun munakoison tähteistä munakoisopastaa. Kasvispastat ovat minun mielestäni erityisen hyviä yleensä silloin, kuin niissä on suolaisen juustoista pastaa, makeaa kasvista ja päällä suolaista juustoa (hyviä tapoja olisi varmasti muitakin, mutta tällaiseen tapaan minä olen tykästynyt). Takapihallani kasvaa hyvin nyt kesällä tuoretta minttua, joka on vain kaupan mintturuukkuja istutettuna multaan. Tuore minttu sopii hyvin kasvisruokiin, joten laitoin sitä tähän päälle.

Eilisistä munakoisoista otin lautaselle sen verran kuin arvioin tällä aterialla kuluvan, ja valutin sen päälle anteliaasti hunajaa. Laitoin sen lautasen kylmään uuniin, ja sitten säädin uunin 200 asteeseen. Jätin lämpenemään siksi aikaa, kun pasta valmistuu.

Oli tarkoitus käyttää tähän pastaan pecorino- tai parmesaanijuustoa, mutta molemmat olivatkin loppu. Jääkaapistani löytyi sitten Grada Padanoa, jota monet suosittelevat parmesaanin tilalle, joten päätin kokeilla sillä. Keitin siis pastan kypsäksi, ja sillä aikaa raastoin Grada Padanoa hienoimmalla terällä sen verran, kuin tuntui sopivalta. Kun pasta oli kypsää, valutin sen ja säästin keitinveden. Sekoitin pastaan raastetun Grada Padanon ja jonkin verran keitinvettä niin, että pasta näyttää sopivan kostealta. Annostelin lautaselle, ja päälle sitä uunissa lämmitettyä hunajaista paistettua munakoisoa, murennettua fetajuustoa ja tuoretta minttua. Idean hunajan ja fetajuuston yhdistämiseen olen saanut kirjasta Roman Cookery.

Annos oli aika hyvä, mutta siitä puuttui vielä sellainen viimeinen silaus. Mielestäni asia oli nyt kiinni siitä, että itse pasta maistui alisuolaiselta eikä tarpeeksi juustoiselta. En ole varma, eikö Grada Padano sitten ollutkaan tarpeeksi voimakas juusto tähän käyttöön, vai laitoinko sitä vain liian vähän. Todennäköisesti laitoin sitä liian vähän. Olisi varmasti kannattanut mitata pastan ja juuston määrät ja katsoa niiden suhteet vaikkapa tästä hyväksihavaitusta reseptistä https://www.soppa365.fi/reseptit/kasvis-arjen-nopeat-alkuruuat-pastat-ja-risotot-lisukkeet/cacio-e-pepe , mutta eipä sitä aina jaksa punnita ja mittailla. Nyt kun ihan katson tuota reseptiä, siinä on 400 grammaa spagettia ja 200 grammaa pecorino-juustoa, joten jep, liian vähän juustoa suhteessa spagettiin selvästikin laitoin. Noh, muistanpahan sitten punnita ensi kerralla. Käytännössä, tuo pasta cacio e pepe, jonka päällä hunajaista paistettua munakoisoa, fetaa ja tuoretta minttua, olisi varmasti ollut minun makuuni täydellinen annos.

Suolaa laitoin nyt keitinveteen tavallista vähemmän siksi, koska olen aiemmin Pasta Cacio e Pepeä tehdessäni onnistunut tekemään liian suolaista. Nyt kun tämä pasta jäikin alisuolaiseksi, aloin tutkia juustojen suolapitoisuuksia: Grada Padano 1.5%, parmesaani Parmiggiano Reggiano 1.6%, Pecorino Romano 5.2%. Oho, näköjään se liikasuolaisuuden riski olikin vain Pecorinossa, eikä Grada Padanossa ja parmesaanissa, joiden luulin olevan kaikkien suunnilleen yhtäsuolaisia. Ilmeisesti Grada Padanoa ja parmesaania käytettäessä voisin kuitenkin suolata pastan keitinveden samalla tavalla kuin normaalistikin (eli yksi kukkurainen keittolusikallinen noin yhteen ja puoleen litraan vettä), ja varovammin suolata vain Pecorinoa käytettäessä. Noh, opinpahas taas uutta.

Joka tapauksessa, vaikka annos ei nyt ollutkaan täydellinen, se oli silti sellainen, jollaisen söisin mielelläni toistekin. Lapset tykkäsivät nyt kovasti tällaisesta miedon makuisesta spagetista, jossa juustoisuus, suolaisuus ja rasvaisuus eivät olleet heidän makuunsa liiallisia, mutta suutuntuma oli kuitenkin sellainen, että oli pelkkää spagettia mehevämpi. Kyseistä spagettia jäi vielä jääkaappiin, joten sitä varmasti syödään jossakin muodossa vielä tulevina päivinä.

Päivitys 20.7.2019 eli kaksi päivää myöhemmin:

Söin munakoisopastaa fetajuustolla vielä kahtena lounaana tuon ensimmäisen kerran jälkeenkin, kun kerran alkuviikosta paistamistani kolmesta munakoisosta, kypsästä spagetista ja fetajuustosta riitti niin moneen lounaaseen, enkä ehtinyt kyllästyä. Toisella ja kolmannella lounaalla en enää lisännyt munakoisoon hunajaa ollenkaan, koska en tuntenut haluavani sitä enää niillä kerroilla. Toisella ja kolmannella syömiskerralla muutin syömistapaa niin, että lisäsin mikrossa lämmitettyyn annokseen paljon enemmän fetaa, ja sekoitin fetat tasaisesti spagetti-munakoisoseoksen joukkoon. Ensimmäisellä kerralla siis fetaa oli vain vähän pintaripotteluja, mutta toisella ja kolmannella kerralla syötäessä ruoka oli ennen kaikkea fetapasta, jossa vähän munakoisopalasia seassa. Silloin annokseni näytti tältä:

Ylläolevissa kuvissa feta-munakoisopasta-annokseni kolmannella syömiskerralla. Vasemmassa kuvassa annos ennen tuoreen mintun lisäämistä. Oikeanpuoleisessa kuvassa mintun lisäämisen jälkeen. Annos maistui kyllä ilmankin minttua, mutta hain sitä pihalta, kun kerran sitä siellä nyt niin hyvin kasvaa, ja tähän annokseen se hyvin sopii.

Tällä tavalla syötynä tämä ruoka olikin tosi hyvää – sekä mintun kanssa että ilman. Hunaja munakoisoissa ei ollutkaan tässä olennaista, vaan vain se, että ruoka kaipasi enemmän suolaista juustoa ja ihan sekoitettuna koko hommaan, eikä vain pintaripotteluja. Tästä tulikin mieleeni, että voisin tykätä ihan sellaisesta simppelitekoisemmastakin feta-kasvispastasta, että keitetään vain spagetit, sekoitetaan mukaan jotain rasvaa mitä sattuu olemaan ja kypsiä kasviksia mitä sattuu olemaan, ja sitten lautasella sekoitetaan mukaan paljon fetajuustoa tai muuta suolaista vahvaa juustoa. Munakoisopastat tekisin jatkossa näin:

Munakoisopasta
kypsennettyä munakoisoa pilkottuna
keitettyä vaaleaa pastaa
fetajuustoa
(lisäksi öljyä ja tuoreita yrttejä halutessa)
Sekoita kaikkia aineksia keskenään niin, että fetajuustoa on niin paljon, että sitä riittää joka haarukalliseen.

Ruotsalaistyylistä makaronilaatikkoa pakkasesta ja mansikkasalaattia

Tein joskus pakkaseen ruotsalaistyylistä makaronilaatikkoa, johon käytin ylimääräisiä keitettyjä makaroneja sekä vanhenevassa olevia kinkkua, juustoa, munia ja maitoa: https://ruokaideat.com/2019/06/01/ruotsalaistyylista-makaronilaatikkoa-kurkkua-ja-tomaattia/

Tänään kun en jaksanut kokata päivällistä, valitsin pakastimesta ruuaksi kyseisen ruotsalaistyylisen makaronilaatikon. Lisäksi tein salaattia aineksista mitä oli. Nyt sattui olemaan sisällä jääsalaattia ja kurkkua, ja ulkona mansikkamaalla tuoreita mansikoita, joten hyvä salaatti tuli nyt niistä. Makaronilaatikko oli ihan kiva, mutta olisi ollut täydellinen, jos tumman makaronin sijaan siinä olisi ollut vaaleita makaroneja. Noh, joku toinen kerta. Syödyksi tulee näinkin.

Meksikolaistyylistä papukeittoa eilisen tomaattikeiton jämistä ja jämätortillat rapeina keiton päälle

Eilen tein tuoretomaattikeittoa: https://ruokaideat.com/2019/06/24/tuoretomaattikeittoa-mozzarellan-ja-tuoreen-basilikan-kanssa-seka-varhaisperunasampyloita/

Se oli mozzarellan kanssa syötynä aivan mahtavaa, mutta nyt mozzarella oli loppu. Koska pöydällä lojui viikonlopulta jääneitä nyt kuivia ja rapeita tortillankuoria ( https://ruokaideat.com/2019/06/22/tortilla/ ), tuli mieleeni jalostaa tomaattikeitto meksikolaistyyliseksi papukeitoksi, jonka päälle laitetaan niitä rapeita tortillankuoria revittyinä. Tämä sopi kuvioon senkin takia, että pakastimessani oli jo viime vuoden maaliskuusta lähtien ollut pussillinen keitettyjä suomalaisia luomuhärkäpapuja, jotka oli hyvä jo käyttää pois, koska kuulemma mikään ei säily pakastimessa yli vuotta.

Allaolevista kuvissa ensimmäisessä on ne kuivatut tortillan kuoret, jotka olivat jäljellä. Käytännössä siis yksi tortillan kuori. Viikonloppuna mies halusi syödä tortillansa rapeakuorisena, joten hän kuivasi osan tortilloista uunissa rapeiksi tacon muotoisiksi kirjahyllyssämme olevan kirjan ”The DIY Pantry: 30 Minutes to Healthy, Homemade Food” (kirjoittanut: Kresha Faber) ohjeen mukaan. Kuvassa oleva tortilla on aterian jälkeen katkaistu kahtia, jotta se menee pienempään tilaan, ja sen jälkeen peitetty toisella lautasella ja jätetty pöydälle odottamaan, että joku sille jotain tekisi.

Toisessa kuvassa on pakastepussillinen jäisiä keitettyjä härkäpapuja (n. 200 g), jotka olen ostanut ehkä jotain kolme vuotta sitten ja keittänyt kypsiksi n. 1 vuosi 3 kk sitten. Keittämisvaiheessa parasta ennen -päiväys oli jo mennyt, mutta silti pehmenivät keittäessä hyvin ja ehtivät kypsyä jo vähän hajoaviksikin. Kuulemma liian vanhat pavut eivät välttämättä pehmene täysin keitettäessä. Kolmannessa kuvassa on se eiliseltä jäänyt tuoretomaattikeitto.

En jaksanut nyt alkaa reseptejä tutkimaan ollenkaan, vaan menin fiiliksellä. Silppusin yhden sipulin ja yhden valkosipulin kynnen. Pöydällä sattui lojumaan yksi punainen suomalainen paprika, joten pilkoin senkin mukaan. Mausteita mittasin nyt kippoon kokemusperäisesti. Ensin jauhoin kippoon 1 teelusikallisen jeeran eli juustokuminan siemeniä käsikäyttöisellä pippurimyllyllä, sitten lisäsin kippoon ½ tl kanelia ja 1 tl oreganoa. Kuullotin ensin 3 litran kattilan pohjalla sipulisilpun läpikuultavaksi, sitten lisäsin paprikan palat ja valkosipulisilpun, ja kuullotin vielä yhden minuutin. Sitten lisäsin kipossa olevat mausteet, sekoitin ja kuullotin vielä hetken, kunnes olivat tasaisesti sekoittuneet ja tuoksuivat. Sitten kaadoin toisesta kattilasta ne kaikki tomaattikeitot mukaan. Yritin punnita, paljonko kattilasta väheni tomaattikeittoa, mutta IKEA:n puntari juuri silloin ei toiminutkaan, joten en tiedä, paljonko sitä tomaattikeittoa tähän meni. Arvioisin, että jotain yhden litran. Jatkossa, jos tällaista keittoa teen ja varmasti teen, laittaisin nämä maustemäärät litraan nestettä. Pakastetun härkäpapukimpaleen (200 g) lisäsin nesteeseen jäisenä ja aloin kiehauttaa. Kun vihdoin kiehui, otin kattilan pois levyltä. Sekoitin mukaan suolaa 2 maustemitallista (koska härkäpapulisäys oli 200 grammaa ja pyrin yleensä 1% suolapitoisuuteen) ja sokeria 1 teelusikallisen. Maistoin, ja totesin maun olevan juuri sopiva. Meksikolaistyylinen makumaailma maistui juuri sopivasti. Jälkimaussa maistui sitä tuoreen tomaatin raikasta makua vielä enemmän kuin eilen (itse asiassa koko eilinen tomaattikeitto kylmänä jääkaapissa tuoksui mukavan aromaattiselta ja raikkaalta, mikä muistutti minua kotitekoisten marjamehujeni tuoksusta). Maussa siis erotti hyvinkin selvästi, että nyt oli käytetty tuoreita tomaatteja eikä säilöttyjä. Silti, talvella tulen varmasti tehneeksi tämäntyyppistä keittoa säilyketomaateistakin.

Suoraan kattilasta maistaessani härkäpavun kuori tuntui suussa jotenkin sitkeämmältä kuin olisi optimaalista. Siinä samassa muistinkin, miksi härkäpavut eivät ole niin nopeasti kuluneet pakastimesta pois. Mutta sillä aikaa kun raastoin lisukkeeksi juustoa, revin tortillakuoria, annostelin lautaselle ja odotin jäähtymistä sopivaksi, kuoret kummasti ehtivätkin mureutua sellaisiksi, että minä eikä kukaan muukaan syöjä huomannut kuorten suutuntumassa mitään vikaa. Mieheni luuli syövänsä keitossa mustapapuja.

Halusin syödä tämän keiton kanssa vahvaa, murenevaa cheddarjuustoraastetta. Mutta mies olikin jo syönyt vahvat cheddarjuustot loppuun, joten jouduin olemaan nyt ilman. Sen sijaan raastoin annoksen päälle miedompaa cheddarjuustoa (Arla Tolkuton Cheddar), josta cheddarin ominaismakua hädin tuskin huomaa. Syödessäni totesin itsekseni, että joo, kyllä tämä sitä vahvempaa cheddaria kaipaisi. Olen jossakin vaiheessa elämääni oppinut rakastamaan sitä yhdistelmämakua, joka tulee, kun yhdistää tomaattisen jeeran maun vahvan cheddarin (kuten Cathedral City Extra Mature Cheddar) makuun. Sitä yhdistelmää olisin nyt halunnut syödä, ja sen kanssa tämä keitto olisi varmasti ollut täydellinen. Näin miedomman cheddarin kanssa syötynä tämä keitto oli nyt mielestäni ihan kiva, mutta sitä vahvaa cheddaria jäin kaipaamaan. Mieheni sen sijaan raastoi oman annoksensa päälle parmesaania (jota minun ei nyt vain tehnyt mieli), ja sanoi: ”Hyvän makuista. Mä otan tätä lisää” ja meni ottamaan lisää. Hän ei ole sitä tyyppiä, joka sanoisi sellaista usein, joten minun mieltäni sellainen lausahdus lämmitti.

Ensimmäisen kerran ostin, keitin ja yritin tehdä ruokaa härkäpavuista joskus ehkä 10 vuotta sitten. Sillä kertaa samainen mies totesi heti maistaessaan: ”mä en tykkää pavuista.” Silloin en vielä osannut laittaa ruokaa niin hyvin. Sittemmin olen onneksi kehittynyt ruuanlaitossa aika paljon. Kuitenkin nämä härkäpavut ovat jääneet keittiössäni varsin vähälle käytölle, ja nyt oli kiva oppia, että tällaisessa keitossa härkäpavut toimivat, vaikka eivät enää tuoreimmillaan olleetkaan. Toinen hyvä härkäpapuruoka, jonka olen onnistunut tekemään, on hunajainen härkäpapu-kasvis-nuudeliwokki. Nyt kun härkäpavut tältä erää loppuivat, voisin ostaa uuden pussin, ja kokeilla, saisinko niistä jotain muutakin hyvää ruokaa tehtyä.

Kuivat ja rapeat tortillankuoret pehmenivät keitossa heti, eli eivät säilyneet rapeina. Pehmeä tortilla tacomausteisen makuisessa keitossa juustoraasteen kanssa maistui hyvin toimivalta tortillamakumaailmaiselta, eli oli ihan toimiva keino käyttää ne loput tortillat kuivina. Kuitenkin, jos haluaisin keittooni jotain sellaista rousketta, joka pysyykin rapeana keitossa, pitäisi varmaan käyttää jotain uppopaistettuja juttuja. Tortillanpalaset voisi periaatteessa uppopaistaa itse, tai ihan käyttää tällaiseen keittoon valmiita nachoja. Siinä voisikin olla ideaa. Taidanpa ostaa nachopaketin valmiiksi kaappiin ja olettaa, että se siellä säilyy tällaisia ruuanlaittoja varten. Ja vaikkei säilyisikään, jotain iloa niistä varmasti tulisi joka tapauksessa…

On muuten mielenkiintoista se, miten se eilinen punainen tomaattikeitto muutti väriään, kun siihen lisättiin pavut. Eilinen tomaattikeitto näytti punaiselta, josta lusikoitaessa erotti selvästi punaiset tomaatinpalaset kirkkaassa liemessä. Tänään härkäpavut ilmeisesti suurustivat keiton sellaiseksi, että väri olikin tasaisen oranssi.

Vertailun vuoksi, alla vasemmassa kuvassa eilinen tomaattikeitto ja oikealla samasta tomaattikeitosta tehty papukeitto. Kuvanottohetkellä osa papukeitosta oli jo syöty, eikä pavun palasia jostakin syystä enää näy. Suuhun kuitenkin tuli sopivasti pavun palasia, mutta 200 grammaa papuja suunnilleen litraa nestettä on ehkä sellainen määrä, että enemmänkin voisi ehkä papuja laittaa, jos pakkauskoko nyt olisikin vaikkapa 300 grammaa tai 400 grammaa. Pistän jatkossa korvan taakse.

Kirjolohi-pastavuoka tähteistä ja kaalisalaattia

Eilen tein ruuaksi kokonaisen kirjolohen uunissa. Söimme sitä Hasselbackan perunoiden ja kermaviilikastikkeen kanssa. Oli hyvää, mutta tänään halusin tehdä jäljellejääneistä jotain eri ruokaa. Eilen kirjolohen vielä ollessa lämmintä erottelin siitä syötävät osat ja liemeen menevät osat eri kippoihin jääkaappiin. Syötäviä osia jäi 200 g ja liemeen meneviä osia 370 g.

Tänään sitten otin asiakseni keittää kalan päästä, selkärangasta, nahkasta ja hännästä kalaliemen. Roskiin heitin siitä perattuna ostetusta kalasta vain kidukset ja silmät, joista kuulemma tulee jotain huonon makuista liemeen. Laitoin tänään ne päät, nahkat, ruodot ja hännän kattilaan, ja peitin kylmällä vedellä. Lisäsin yhden teelusikallisen suolaa, kiehautin, keitin 20 minuuttia ja siivilöin toiseen kattilaan. Punnitsin tässä vaiheessa, että lientä tuli 1200 g eli 1.2 litraa.

Kalaliemestä minulle tulee yleensä ensimmäisenä mieleen kalakeitto. Nyt ei kuitenkaan tehnyt mieli kalakeittoa. Eikä perunaa, jota olin tainnut kylläksi jo edellisinä päivinä syödä. Nyt teki mieli kala-pastavuokaa.

Aloin etsiä Googlella kala-pastavuokaohjetta, johon saisi käytettyä kaiken tai melkein kaiken kalaliemen. En onnistunut löytämään sellaista englanniksi enkä suomeksi. Lopulta tuli mieleeni, että suomeksi löytyy Palermon pasta -ohjeita, joihin käytetään paljon lientä. Eläin on eri, mutta pointtina olikin nyt vain selvittää, millä pastan ja liemen suhdeluvuilla saa sopivan rakenteisen uuniruuan.

Otin lähtökohdaksi tämän Googlella löytyneen reseptin: https://www.kotikokki.net/reseptit/nayta/59953/Palermon%20pasta/

Kyseisessä ohjeessa lientä tulee 1 litra, pastaa 400 g, vehnäjauhoja 1 dl ja kermaa 2 dl. Kuulosti oikein hyvältä keinolta saada paljon kalalientä kulumaan. Ohjeessa pastana oli makaronia, mutta minun ei nyt tehnyt mieli juuri makaronin muotoista pastaa, koska olin niin vähän aikaa sitten makaroneista tehtyä uuniruokaa syönyt (ja sitä on vielä pakastimessa). Sen sijaan halusin nyt käyttää uuniruokaan gnocchi-muotoista pastaa.

Gnocchi-pastaa minulla vain sattui nyt olemaan vain 320 grammaa (koska paketista oli aiemmin kulunut osa pekoni-linssikeiton tähteistä tehtyyn pastavuokaan, joka loppui kuukausia sitten ja jota ikävöin vieläkin), joten skaalasin tuota reseptiä alaspäin. Kermaa minulla ei ollut nyt minkäänlaista, joten päätin korvata sen kalaliemellä, voilla ja sokerilla. Tuohon reseptiin olisi tarvittu kermaa 1.6 dl, joka Finelin mukaan sisältäisi 56 grammaa rasvaa ja 5 grammaa sokeria, mitkä määrät otin huomioon reseptiä uudelleenkirjoittaessani. Alkuperäisessä reseptissä suolaa tulee kahdesta liemikuutiosta n. 11 g, joten otin sen huomioon määrittäessäni, paljonko suolaa minun pitäisi lisätä. Näiden huomioiden, korvausten ja skaalausten lopputuloksena kokosin reseptin tällaiseksi:

Kirjolohi-pastavuoka

Ainekset:
320 g gnocchi-pastaa (tai muuta pastaa)
200 g kypsää kirjolohta
1 litra kalalientä (jossa suolaa 4/5 teelusikallista)
1 tl + 1 maustemitta suolaa
100 g voita (oli tarkoitus laittaa, mutta vahingossa meni 112 g)
1 tl sokeria
0.8 dl vehnäjauhoja eli 56 g
2 dl juustoraastetta (eli 100 g, minulla tällä kertaa Oltermanni Cheddar)
mausteita maun mukaan (itse laitoin tällä kertaa 1 tl kuivattua tilliä, ei tehnyt nyt mieli enempiä mausteita)

Voi kuumennetaan kattilassa. Sekoitetaan hyvin mukaan vehnäjauhot ja kiehautetaan seos koko ajan sekoittaen. Sekoitetaan mukaan kalaliemi ja mausteet ja kuumennetaan koko ajan sekoittaen. Lisätään juustoraaste ja sekoitetaan, kunnes se on sulanut.
Voidellaan uunivuoka ja laitetaan sen pohjalle kypsät, suupaloiksi revityt ruodottomat kalapalat. Sekoitetaan pastat kattilassa olevan juustokastikkeen joukkoon. Kaadetaan seos vuokaan kalapalojen päälle, ja tasoitetaan pinta. Paistetaan uunissa 175 asteessa uunin keskitasolla, kunnes pinta on ruskistunut. (Alkuperäisessä ohjeessa luki 40 min, mutta pinta näytti vielä vaalealta, joten paistoinkin kokonaisen tunnin. Pinta ei ollut vieläkään ruskistunut, joten nostin uunin lämpötilan 250 asteeseen ja paistoin vielä 10 min. Sitten oli pinta hyvin ruskistunut, ja myös osa pohjimmaisista kalapaloistakin kivasti ruskistunut.)

Juustokastike oli tasaista kastikkeen paksuista ennen uuniin menoa, mutta uunissa osa rasvasta erottui. Se ei kuitenkaan makua haitannut. Maku oli tosi hyvä! Se oli kaikkea, mitä tällä kertaa halusinkin ruualta: vaaleaa pastaa, umamia, voita, suolaa. Lisänä vähän ruskistunutta juustoa ja kirjolohipaloja, jotka maistuivat nyt paremmalta kuin eilen. Juuri sitä, mitä nyt kaipasinkin. Wau, tällaista toistekin kiitos!

Tästä oli kiva syödä nyt, ja tulee olemaan kiva syödä myös annos silloin tällöin pakastimesta. Pakastimessani tällä hetkellä olevista valmiista ruuista tämä vie voiton kirkkaasti, joten tämä loppunee sieltä aiemmin kuin ne muut. Sitten, kun tämän ruuan loput ovat jäähtyneet jääkaapissa tarpeeksi, leikkaan paloiksi ja pakastan uunivuoassa leivinpaperin päällä ja jäisinä siirrän palat pakastepusseihin, niin kuin tapoihini kuuluu.

Tämän ruuan seurana oli kaalisalaattia. Olen syönyt sitä lisukkeena jo koko viikon, koska tulin tehneeksi maanantaina liian ison määrän kaalisalaattia. 800 grammasta kaalia tuli aivan liikaa kaalisalaattia yksin syötäväksi, vaikka sen maku onkin ihan ok. Joskus olen kuitenkin saanut aivan erinomaistakin kaalisalaattia, ja sen reseptin metsästys jatkuu edelleen. Tämänkertainen kaalisalaatti on tehty tällä ohjeella, joka ei vielä ole se täydellinen, jota olen etsinyt, mutta muita vihanneksia ja hedelmiä lisäämällä siitä tuli ihan ok: https://www.kotikokki.net/reseptit/nayta/144918/Kaalisalaatti/

Noin värikkäältä se kaalisalaatti vielä tekopäivänä näytti, kun 800 grammaan kaalia meni sekaan yksi punainen tomaatti, yksi keltainen paprika, yksi pieni pätkä kurkkua ja kaksi omenaa. Myöhempänä päivänä sekoitin mukaan vielä kaksi päärynääkin, ja lopputuloksena koko kaalisalaatti alkoikin näyttää värittömältä. Mutta kylläpä se syödyksi silti vielä tulee. Ei ole kyseessä erityisen kyllästymistä eikä tympääntymistä aiheuttava salaatti, mutta ei tällä hetkellä erityisen himottavakaan. Kerran elämässäni olen saanut tehtyä sellaista makean kaalimehun makuista täysin ei-kitkerää kaalisalaattia, jota haluaisin syödä uudestaankin, mutta valitettavasti en vain tullut silloin kirjoittaneeksi ylös tai edes mitanneeksi, mitä siihen tulin panneeksi. Siltä kerralta muistan oivaltaneeni, että salaisuus olivat kaalin hakkauksen lisäksi happo, sokeri, suola ja rasva, mutta niiden määriä ja suhdelukuja harmi vain en tullut ottaneeksi ylös. Ehkä vielä joskus.

Tätä nykyistä kaalisalaattia syön varmaan joka tapauksessa vielä pari päivää ainakin, mutta sen jälkeen pidän taas pidemmän tauon kaalisalaatin syömisestä. Loput isosta kaalista voisivat mieluummin mennä johonkin kypsennettävään ruokaan, kuten vaikkapa gruusialaiseen kaalivuokaan, jota sitäkin voisin pakastaa annoksina, ja siihenkin on kaikki ainekset koko ajan kotona.

Kalalientä jäi nyt 200 grammaa. Sille yritän kehitellä vielä lähiaikoina jonkinlaisen käyttötarkoituksen. Voisin ehkä harkita tekeväni jonkinlaista kalalaatikkoa Sikke Sumarin lohilaatikko-ohjeella, johon muistaakseni tuli 3 dl kalalientä, munamaitoa, perunoita ja lohta. Siihenkin olisi nyt valmiina ainekset kotona, koska jääkaapissa on myös savukirjolohta, joka on ostettu kaupasta pari päivää sitten kypsänä vakuumipakattuna. Siitä tein ostopäivänä savukirjolohisalaattia, joka oli hyvää erityisesti vinegrette-tyylisen kastikkeen ansiosta. Kastikkeeksi annokseeni sekoitin silloin mukissa haarukalla 1 rkl oliiviöljyä, 1 tl omenaviinietikkaa, 1 tl sokeria, 1 tl makeaa sinappia sekä pippuria ja suolaa tasaiseksi emulsioksi. Sekoitin kastikkeen omenaisen vihersalaattiannokseni joukkoon ja revin savukirjolohta päälle:

Lisäys seuraavana päivänä:

Tässä kirjolohi-pastavuoan palaset menossa pakkaseen:

Ja tässä pakastamisen jälkeen pakastuspussiin siirrettynä:

Kylmänä muuten tuon ruuan korkean kalaliemimäärän huomasi siitä, että se alapinta, jossa ne kalapalat olivat, näytti aladoopilta. Haju kylmänä muistutti kissanruokien hajua, niin kuin paljon liivatetta sisältävät eläinruuat yleensäkin. Onneksi lämpimänä sentään tuoksuu ihmisen ruualta 🙂

Muita tapoja hyödyntää kalan tähteitä löytyy kirjoituksestani Ruokaa tähteistä: ylijäänyt lohi, savukala ja muu kypsä kala.

Makaronia, uunijuureksia ja juustoraastetta

Tällainen lounas tällä kertaa. Lämmitin mikrossa eiliseltäjääneitä makaroneja ja uunijuureksia lisämausteiden (suola, sokeri, pippuri, sipulijauhe, basilika) kanssa ja raastoin juustoa päälle. Oli ihan ok, mutta jotain lisää olisin siihen kaivannut. Jotain suolaista umamipitoista varmaan, kuten vaikkapa pekonia, kinkkua, salamia, pepperonia, fetajuustoa, parmesaania tai pecorinoa. Ehkä joskus toiste. Tällä kuitenkin tuli maha täyteen. Mutta päivälliseksi aloin haaveilla tekeväni jotain parempaa, ja niinpä aloinkin heti tehdä. Lisää siitä seuraavassa postauksessa.