Olen nyt vähän hionut lohkoperunareseptiäni. Olen yleensä tehnyt lohkoperunat niin, että osa on pellillä makaavassa asennossa ja osa ”pystyssä”. Nyt kun olen alkanut tehdä niin, että kaikki lohkoperunat ovatkin pystyasennossa kuoripuoli alaspäin, ruskistuminen onkin paljon tasaisempaa. Makaavat lohkoperunat ovat ruskistuneet alapuolesta enemmän kuin yläpuolesta, mikä on luonut tarvetta käydä kääntelemässä välissä, mutta tämä pystyasennossa paistaminen tuntuu helpottavan hommaa kummasti. En aiemmin edes ajatellut lohkoperunoiden asennolla olevan väliä, mutta silloin kun olen tehnyt lohkoperunat keitetyistä perunoista, olen kokenut helpoimmaksi käsitellä perunalohkoja, jos ne jäävät pystyasentoon, ja siitä vain jäi tavaksi tehdä raaoista perunoista samalla tavalla. Nyt koenkin sitten parhaaksi tehdä raaoistakin perunoista lohkoperunat pystyasennossa.
Lohkoperunat ennen uunia.
Valmiit lohkoperunat 35 minuutin paistamisen jälkeen.
Lohkoperunat raaoista perunoista uunissa
kiinteitä perunoita sen verran kuin uunipellille mahtuu lohkoina niiden koskematta toisiinsa (nyt 6 kpl)
öljyä reilu 1 rkl (voi myös käyttää sulatettua voita, jolloin maku on täyteläisempi mutta herkemmin tulee palanut maku)
suolaa
Leikkaa perunat kahdeksaksi lohkoksi. Jos perunat ovat puhtaita ja kuoret hyväkuntoisia, suosittelen leikkaamaan kuorineen, mutta tarvittaessa voi kuoriakin ensin. Vuoraa pelti leivinpaperilla (voi myös käyttää voideltua peltiä ilman leivinpaperia).
Asettele perunalohkot leivinpaperoidulle pellille kuoripuoli alaspäin niin, että perunalohkot eivät koske toisiinsa. Valuta vähän öljyä päälle, ja sivele öljy jokaisen perunalohkon päälle (sormin tai siveltimellä). Ripottele päälle suolaa.
Paista 200-asteisen uunin keskitasolla, kunnes perunalohkot ovat saaneet väriä ja ovat kypsiä (n. 30-40 min – minulla tällä kertaa 35 min)
Vertailun vuoksi tässä aiempi lohkoperunasatsini viime kesältä, jolloin lohkoperunat paistettiin voidellulla uunipellillä makaavassa asennossa ja vähän liian pitkään:
Kuten ylläolevasta kuvasta näkyy, ainakin minun uunissani ruskistuminen on paljon epätasaisempaa, jos perunalohkot ovat makaavassa asennossa.
Kesken ruuanlaiton kuitenkin mies tuli kaupasta kuhafileiden kanssa, joita oli myyty punalaputettuina, koska niiden viimeinen käyttöpäivä oli tänään. Suunnitelma muuttui samalla siten, että savusiika jäi vielä jääkaappiin, ja tälle aterialle paistettiinkin kuhafileet. Kuhafileet paistettiin samalla tavalla kuin tässä: https://ruokaideat.com/2019/11/05/paistettu-kuha-voikastike-couscous-ja-paistetut-pakastevihannekset/
Omena-suolakurkkukastikkeesta totesin syödessäni, että se ei paistetun kuhafileen kanssa ole paras mahdollinen yhdistelmä. Sen maku jotenkin peittää liikaa kuhafileen omaa herkkää makua, johon en ole päässyt kyllästymään, koska kuha on niin arvokas kala ja siten harvinaista herkkua. Kuhafileelle mielestäni parempi kastike on ihan voikastike niin kuin tuossa edellisessä linkissä. Tuo omena-suolakurkkukastike olisi varmasti paremmin sopinut sille savusiialle niin kuin olin aikonutkin, tai jollekin halvemmalle kalalle kuten vaikka paistetulle alaskanseitille. Lihapullillekin tuo omena-suolakurkkukastike voisi sopia, joskin silloin lisäisin ehkä mukaan yhden silputun valkosipulin kynnenkin ja reilusti mustapippuria. Alkuperäisessä reseptissä lukee ”kastike sopii lähes mille tahansa”.
Tässä kastikkeessa vähän jäi ärsyttämään se, että ohjeessa on 2 dl creme fraichea, mutta täydestä creme fraiche -purkista tuli vain 1½ dl. Minulla ei ollut toista creme fraiche -purkkia, mutta smetanaa oli, joten laitoin loput ½ dl smetanaa. Nyt sitten jääkaappiin jäi avattu smetanapurkki, jossa on 1 dl smetanaa jäljellä ja sille pitää kehitellä jokin käyttökohde lähipäiviksi. Paljon mieluummin käyttäisin aina koko purkin kerralla niin, että ei jää vajaita purkkeja lojumaan. Niinpä kirjoitan sen omena-suolakurkkureseptin tähän uudelleen sellaiseksi, että siihen menee yksi kokonainen purkki eikä toista vajaata purkkia.
Omena-suolakurkkukastike (voi tarvittaessa tehdä kaksinkertaisen annoksen)
1 purkki creme fraichea (120 g)
3/4 dl kuutioitua suolakurkkua (3/4 suolakurkkua – n. 60 g)
3/4 dl kuutioitua kuorittua omenaa (n. ½ omenaa – n. 40-50 g)
3/4 tl (ranskalaista) sinappia tai mistä sinapista tykkää
n. 1/4 tl suolaa tai maun mukaan
3/4 tl sokeria (ei ollut alkuperäisessä reseptissä, mutta parantaa mielestäni makua)
(halutessa valkopippuria tai mustapippuria)
Sekoita ranskankermaan sinappi ja kuivamausteet. Sekoita mukaan suolakurkku- ja omenakuutiot. Anna maustua kylmässä vähintään puoli tuntia. Tarjoa esim. lohen, savukalan, kalapuikkojen, kalapullien tai lihapullien kanssa.
Tuli vastaan Soppa365-sivustolla venäläisen kaalilaatikon resepti, joka vaikutti mielenkiintoiselta. Aineksetkin minulla oli jo valmiiksi kotona: kaali, jauheliha, tomaattimurska, smetana, suolakurkku, valkosipuli, siirappi, sipuli, lihaliemi… vain rikotut ohrasuurimot minulta puuttuivat, mutta korvasin ne puuroriisillä, niin kuin kaalilaatikoissa yleensä voi 1:1-korvauksen tehdä. Kyseessä oli helppo kaalilaatikko siinä mielessä, että kaalia ei tarvinnut paistaa eikä keittää ensin, vaan kaali laitettiin uuniin raakana. Tämä venäläisen kaalilaatikon resepti on hyvin samankaltainen kuin gruusialainen kaalilaatikko, mutta pienillä eroavaisuuksilla: tähän ei tule juustoraastetta päälle, tomaattisoseen sijaan tulee tomaattimurskaa, creme fraichen sijaan on smetanaa, tähän ei tule Provencen yrttiseosta, kun taas tähän tulee lihalientä ja ohraa/riisiä. Gruusialaisen kaalilaatikon resepti löytyy K-ruoka.fi-sivustolta: https://www.k-ruoka.fi/reseptit/gruusialainen-kaalilaatikko
Noudatin Soppa365:n venäläisen kaalilaatikon ohjetta siis muuten, mutta korvasin rikotut ohrasuurimot puuroriisillä. Maku oli kuitenkin vain ihan ok, enkä tekisi uudelleen. Maistui siltä niin kuin sellainen vähän hapokas kaalisalaatti olisi lämmitetty, sekoitettu bolognesekastikkeen kanssa ja lisätty paljon valkosipulia. Valkosipulin kynsiä tuli siis neljä kappaletta tähän koko määrään, ja valkosipuli tuoksui/haisi voimakkaasti koko kypsennyksen ajan sekä myös kypsennyksen jälkeen. Itse tykkään paljon enemmän perinteisestä suomalaisesta kaalilaatikosta, joka maistuu lähinnä makealta, umamilta ja meiramilta lihasattumilla – ja juuri sellaisena siitä pidän. Tämä venäläinen kaalilaatikko oli jotenkin ”liikaa makuja tottumattomalle” minun makuuni. Minun makuhermoilleni siis valkosipulia oli liikaa ja kaalilaatikoksi tämä oli mielestäni liian epämakea. En ole yleensäkään happamien makujen ystävä vaan enemmän makeiden, joten siksi perinteinen makean puoleinen siirapin makuinen kaalilaatikko on minun juttuni. Joku vähemmän makeasta pitävä happamampien makujen ystävä saattaisi taas tykätä enemmän tästä venäläisestä kaalilaatikosta.
Tämän venäläisen kaalilaatikon loput aion laittaa pakkaseen annoksina niin kuin yleensä teen tavallisellekin kaalilaatikolle. Oli nimittäin hyvää tai ei, kilosta kaalia tehty laatikkoruoka on tässä taloudessa liikaa samalla viikolla syötäväksi. Jos tämä venäläinenkin kaalilaatikko on kylmänä kiinteää helposti paloiksileikattavaa, pakastan sen paloina leivinpaperoidussa uunivuoassa samalla tavalla kuin perinteisenkin kaalilaatikon. Jos taas se ei ole kylmänä kiinteää, lusikoin vain sitä puolen litran pakastusrasioihin sen verran kuin oletan kerta-annoksen olevan.
1 kg kaalia, joka meni tähän venäläiseen kaalilaatikkoon.
Lämmitin tänään annoksen tätä venäläistä kaalilaatikkoa pakkasesta ja söin sen. Oli makeutunut niin kuin tavallinen kaalilaatikkokin. Valkosipulin maku ei tuntunut enää yhtä hyökkäävältä kuin alun perin. Nyt antaisin lausunnon ”ihan hyvä”. Kuitenkin edelleen tykkään enemmän suomalaisesta kaalilaatikosta. Tämä venäläinenkin versio tulee kyllä silti syödyksi pakkasesta ajan mittaan.
Samasta portobellopaketista oli jäljellä vielä 2½ portobellosientä. Parasta ennen -päiväys oli mennyt kolme päivää aiemmin, joten päätin tehdä niille jotain.
Tuli sitten mieleeni paahtaa loput portobellosienet uunissa juustokuorrutettuina, ja syödä ne lounaalla leipien välissä:
Portobellosieniä jalat poistettuina ja suolaa ripoteltuna päälle.
Portobellosieniä, joiden päälle höylätty juustoa.
Portobellot oltuaan 20 minuuttia 200-asteisessa uunissa.
Paahdetuilla paahtoleipäpuolikkailla majoneesia ja suolakurkkuviipaleita.
Uunipaahdettu portobello leivän päällä.
Tällaisena söin sen.
Tästä tuli tosi hyvää! Niin hyvää, että kirjoitan vastaisuuden varalle alas ihan ohjeenkin:
Portobellovoileivät
portobellosieniä niin monta kuin haluaa annoksia
juustoa (minulla oli Castello Artfully Authentic Cheddar)
suolaa
paahtoleipäpareja niin monta kuin haluaa annoksia
majoneesia
suolakurkkuja
Kuumenna uuni 200 asteeseen. Leikkaa portobelloista jalat pois (ja säästä ne muuhun käyttöön). Laita portobellot pellille leivinpaperin päälle niin, että ylöspäin on se puoli, josta jalat poistettiin. Ripottele päälle suolaa. Höylää portobellojen päälle juustoa. Paista 200-asteisen uunin keskitasolla n. 20 min, tai kunnes juusto on ruskistunut.
Portobellosienten jalat otin talteen ja laitoin pikkukulhoon jääkaappiin odottamaan muuta käyttöä (joo, on siellä yksi vahingossa irronnut osa portobellon lakkiakin :D):
Pienemmän portobellosienen söin itseleivotun pakastetun sämpylän välissä hampurilaistyyliin, kun se oli sille juuri sopivan kokoinen:
… ja ne kaikki loput pilkotut suolakurkut menivät siihen paahtoleipä-portobello-annokseen. Tämän hampurilaisversion söin sitten sellaisena, että oli vain sämpylä, majoneesia ja portobello. Maistui paljon pliisummalta kuin se, missä oli paahtoleipää ja suolakurkkua, mutta ihan hyvä kuitenkin. Paahtoleipä-suolakurkku-majoneesi-portobello kombo vei tässä nyt selvästi voiton. Apua varmasti tuli sekä suolakurkuista että paahtoleivän ohuudesta. Sen puolikkaan portobellon söin pois ihan sellaisenaan, mikä myös maistui tosi hyvin. Voisin tällaisia paahdettuja portobelloja hyödyntää myöhemmin muissakin yhteyksissä.
Eiliseltä jäi kalapihvejä 5 kpl. Sain idean jatkaa ne koko perheen ateriaksi tekemällä niistä hampurilaisaterian, jollaista lapset olivatkin toivoneet. Kotonani olikin jo ilman ylimääräistä kaupassakäyntiä kaikki ainekset, mitä hampurilaisateriaan tarvittiin. Hampurilaispihveinä toimivat nyt eiliset kalapihvit. Tänään tein ateriaa varten itse hampurilaissämpylät, majoneesin ja ranskalaiset perunat. Myös viime elokuussa tehdyt suolakurkut täydensivät ateriaa kivasti.
Tuossa ohjeessa on kohotusta yhteensä 4 tuntia, joten en viitsi alkaa niin isoon projektiin vain kertasyönnin takia. Niinpä suosiolla aina tuplaan tuon reseptin, jotta hampurilaissämpylöitä jää pakastettavaksi myöhempiä pikaisia hampurilaissyöntejä varten. Tuplattuna ainesmäärät menevät siis näin: 3 dl maitoa, 1 pussi kuivahiivaa, 2 rkl sokeria, 2 kananmunaa… Hups, tuossa kohtaa minulla tulikin virhe: tekohetkellä tulin laittaneeksi vain yhden kananmunan, mutta en huomannut lopputuloksessa vikaa. Ainesmäärät jatkuu: 3 rkl voita, 9 dl vehnäjauhoja ja 2 tl suolaa, sekä lisäksi voiteluun sama määrä kuin alkuperäisohjeessa eli 1 kananmuna + 1 rkl vettä, joista jäi ylikin osa. Kuivahiivaa oikeasti tulisi suoralla tuplauksella 4 tl, mutta en viitsinyt avata toistakin kuivahiivapussia ja jättää sitä vajaaksi, ja tiesin kokemuksesta tuon yhden kuivahiivapussin eli 3 tl riittävän aivan hyvin. Varsinkin noin pitkällä kohotusajalla.
Muutenkin oioin mutkia suoriksi niissä vaiheissa, joissa tiesin kokemuksesta, että lopputulos ei merkittävästi kärsisi. Esimerkiksi tuon vaiheen ”sekoita keskenään jauhot ja suola” vaihdoin päässäni muotoon ”sekoita suola nesteeseen ja lisää jauhot joukkoon punnittuina”. Yleensäkin, jos mahdollista, mieluummin punnitsen kuin alan desilitran mittaa sotkemaan. Muistan ulkoa, että desilitra vehnäjauhoja painaa 70 g, joten nopea päässälasku kertoo, että 9 dl vehnäjauhoja painaa 630 g. Ylimääräistä sotkemista ja siivoamista välttelin myös seuraavassa vaiheessa, jossa lukee: ”Kumoa taikina jauhotetulle pöydälle. Vaivaa taikinaa n.10 min, kunnes siitä tulee kimmoisaa.” Minä en jaksa turhan takia alkaa tekemään itselleni lisää siivottavaa, joten tällaisissa sämpyläresepteissä, jotka eivät vaadi kaulimista, vaivaan mieluummin vain suoraan siinä samassa taikinakulhossa, enkä jauhota mitään pöytiä. En tiedä, minkä lisäarvon lopputulokseen toisi se pöydän jauhottaminen, mutta asia suoraan sanottuna ei kiinnosta minua niin paljon, että alkaisin kokeilemaan, sotkemaan ja siivoamaan. Kaikkiin tekemiini sämpylöihin minä ja muu perhe olemme tähän mennessä olleet tyytyväisiä ihan ilman mitään pöydän tai muun tason jauhottamisia. Ja niin olimme nytkin. Itse sämpyläksi muotoiluvaiheenkin teen helpoimman kautta, eli otan vain taikinasta käteen nokareita, ja länttään ne pellille leivinpaperin päälle niin, että ne suurin piirtein menevät sämpylästä. Ei tule täydellisen pyöreitä, mutta en minä täydellisen pyöreitä kaipaakaan, jos se tarkoittaa sitä, että kynnys koko tekemiseen nousee liian isoksi. Ja minun tapauksessani juuri sitä se tarkoittaa.
Tässä ohjeessa luki ”4 sämpylää”, joten tuplaamalla olisi pitänyt tulla 8, mutta minä en nyt kaivannut niin jättihampurilaissämpylöitä, vaan halusin kalapihveille sopivan kokoisia sämpylöitä, jolloin sämpylöitä tuli tuosta taikinamäärästä nyt 17 kpl. Tässä ne valmiit sämpylät, jotka vielä aterian jälkeen olivat jäljellä ja menivät pakkaseen:
Seuraavaksi aloin tekemään majoneesia. Koskaan aiemmin en ollutkaan tullut tehneeksi perinteistä majoneesia, vaan vain pikamajoneesia, jossa suurin piirtein vain sekoitetaan yksi kananmuna kahteen desilitraan öljyä sauvasekoittimella, ja sitten onkin jo valmista. En ole kuitenkaan ollut tyytyväinen sellaisen pikamajoneesin makuun, koska siinä ei maistu munankeltuainen, jonka ehdottomasti haluan maistuvan majoneesissa. Niinpä nyt päätin kokeilla tehdä sitä perinteistä keltuaisista ilman munanvalkuaisia tehtävää majoneesia.
Kirjahyllyssäni on kirja nimeltään Ranskalaisen keittiön salaisuudet – Alkuperäisiä ranskalaisia ruokaohjeita (kirjoittajat Child, Bertholle ja Beck). Se on vuoden 1985 painos, eli vanhempi kuin mitä itse olen. Olen erityisen kiinnostunut vanhoista keittokirjoista siksi, että niissä yksinkertaisesti pyritään tekemään hyvää ruokaa niistä aineksista mitä on, ilman että erikseen pyritään tekemään helpolla, nopeasti, tai jonkin tietyn terveyskäsityksen mukaisesti. Siinä kirjassa jopa erikseen mainitaan, että ruokia ei pidä alkaa tekemään niin, että yrittäisi säästellä vaivaa, aikaa tai raaka-aineita. Juuri sellaisesta ruuanlaitosta olenkin kiinnostunut.
Kyseisessä kirjassa majoneesin ohje on tällainen:
Verrattuna yleisimmin Googlella löytyviin majoneesiohjeisiin, tuossa ohjeessa näyttää olevan erikoisuutena kuuman ja kiehuvan veden käyttö. Kulhon lämmittämistä ei erikseen perustella, mutta tein sen kuitenkin, kun kerran niin neuvottiin. En löytänyt kotoani sellaista ohjeen mukaista raskasta pataa tai kattilaa, joka auttaisi kulhoa pysymään paikallaan, mutta onnistuin pitämään sitä paikallaan samalla vasemmalla kädellä, jolla öljyäkin hiljalleen lisäilin. Lopputulos ei juoksettunut, joten se taisi onnistua. Öljyä laitoin sen vähimmäismäärän 3.5 dl kolmeen keltuaiseen, niin kuin kirja aloittelijoille suositteli (tai no 3.4 dl suositteli, mutta 3.5 dl oli helpompi mitata). Öljynä käytin Borges Extra mild oliiviöljyä, joka sekä toimi hyvin että oli alkuperäisen ohjeen mukaista, jossa luki ”oliiviöljyä, salaattiöljyä tai niiden sekoitusta”. Tämän näköistä siitä lopussa tuli:
Viimeisenä vaiheena aloin tekemään ranskanperunoita. Ohjeen otin kirjahyllystäni löytyvästä kirjasta Herkuttele perunoilla, jonka on kirjoittanut Catherine Gerbod. Alla kuva ohjeesta ja lautasellani olevasta lopputuloksesta:
Ohjetta noudattamalla aloitin jauhoisista perunoista, joita kuorin ja leikkasin ehkä 1-1.5 kg. Perunat eivät olleet niin isoja, että niistä olisi tullut vain isoja pitkiä tikun muotoisia, vaan enimmäkseen nyt tuli lohkoperunan muotoisia. En tiedä, myydäänkö edes paikkakuntani kaupoissa isoja, ranskanperunoihin tarkoitettuna perunoita, mutta nyt kuitenkin noita tavallisia jauhoisia perunoita sattui kotona olemaan, joten niillä mentiin.
Uppopaistorasvana käytin nyt kookosrasvaa, jota oli jääkaapissani lasipurkissa vapun munkinpaiston jäljiltä. Lasipurkki osoittautui tuossa isoksi virheeksi, sillä sitä kovaa rasvakimpaletta en millään meinannut saada ulos sieltä purkista. Kuumassa vesihauteessa onnistuin sulattamaan reunoilla olevat rasvat, mutta koska purkin suuaukko oli pienempi kuin purkin levein kohta, rasvakimpaletta ei voinut vain tipauttaa purkista pois. Lopulta päädyin aika kauan hakkaamaan veitsellä siinä kuumassa vesihauteessa rasvaa pienemmiksi paloiksi, kunnes lopulta onnistuin saamaan ne kaikki ulos purkista.
Leikatut perunat huuhtelin ja kuivasin ohjeen mukaan. Ohjeessa käskettiin huuhdella, kunnes vesi on kirkasta. Minun nähdäkseni se vesi oli koko ajan kirkasta, joten lopetin huuhtelut lyhyeen. Kuivasin keittiöpyyhkeeseen, ja jätin perunat sen päälle kuivumaan siksi aikaa, kun yritin tapella kovaa kookosrasvaa ulos purkista.
Ensin kuumensin kookosrasvan 140-150 asteeseen, heitin perunat mukaan ja keitin 7 min. Sitten kaadoin perunat reikäkattilaan, jonka alla oli toinen kattila ottamassa rasvat talteen. Kaadoin ne rasvat tiheän siivilän läpi takaisin siihen toiseen kuumaan kattilaan, ja kuumensin rasvan 180 asteeseen. Sitten kippasin kaikki perunat rasvaan, ja keitin 3 min ohjeen mukaan, sitten valutin niin kuin ohjeessa sanottiin. Mutta huomasin tässä vaiheessa, että eivät ne näyttäneet valmiilta ollenkaan. Kuumensin sitten rasvan uudestaan 180 asteeseen, ja keitin siinä toiset 3 min. Sitten alkoi tuoksua ranskanperunoilta, ja palohälytin pärähti soimaan. Tässä vaiheessa ne näyttivät jo paljon enemmän ranskanperunoilta, mutta eivät täysin. En kuitenkaan jaksanut enää tehdä enempää, vaan halusin jo alkaa syömään. Valutin taas perunat reikäkattilassa, sitten kippasin ne samalle keittiöpyyhkeelle, joka hetkeä aiemmin oli ollut kohoamassa olevien hampurilaissämpylöiden päällä. Kuivasin ne huolella, sitten kaadoin perunat kulhoon, ja niiden päälle paljon suolaa. Sekoitin, ja maistoin. Kaipasin lisää suolaa. Lisäsin suolaa ja maistoin. Vieläkin kaipasin lisää suolaa. Kaadoin lisää suolaa ja maistoin. Vieläkin kaipasin lisää suolaa, mutta en jaksanut enempää, joten päätin vain lisätä loput suolat lautasellani.
Kokosin itselleni tämän näköisen hampurilaisen:
Halkaistun hampurilaissämpylän välissä salaatinlehti, uudelleenlämmitetty kalapihvi jonka päällä suolaa ja pippuria, viipaloitua suolakurkkua ja majoneesia (kuvassa näköjään myös peukku, hups). Tuon kuvan ottamisen jälkeen maistoin ja totesin, että tarvitsee lisää majoneesia. Niinpä lisäsin majoneesia. Aika paljon. Myös tuonne alempaan sämpylän puolikkaaseen, jossa alun perin ei ollut yhtään majoneesia. Syödessäni dippailin sämpylään niitä lautaselle valuvia majoneeseja. Oi että oli hyvää! Maistui tosi hyvältä hampurilaiselta. Wau! Erityisesti nautin tuossa suolakurkun ja majoneesin yhdistelmämausta, josta aion nauttia toistekin ja muuallakin kuin vain hampurilaisessa.
Hampurilaisen syömisen jälkeen otin lautasellisen ranskalaisia. Lisäsin niihin suolaa. Ei vieläkään tuntunut olevan tarpeeksi, joten kaadoin niihin vielä lisää suolaa. Johan alkoi maistua hyvältä! Eivät olleet täydellisen rapeita, mutta hyviä kuitenkin. Mennen tullen voittaa monet muut perunaruuat. Syy rapeuden puuttumiseen on todennäköisesti oma kärsimättömyyteni: liikaa perunoita kerralla liian pieneen rasvamäärään jäähdytti rasvaa liikaa. Olisi pitänyt uppopaistaa perunat useammassa erässä, eikä vain yhdessä. Mutta joo, tämän paremmin en jaksanut tehdä tällä kertaa, ja se ei haittaa. Tosi hyvän aterian sain silti. Nyt tähteeksi jääneet ranskalaiset voi todennäköisesti rapeuttaa jonakin myöhempänä päivänä uunissa.
Noiden syömisten jälkeen totesin, että haluan toisenkin hampurilaisen. Kalapihvit jo loppuivat, joten aloin kaivella pakastinta. Sieltä löysin kebakkoja, joten lämmitin mikrossa yhden ja kokosin kebakkohampurilaisen. Tässä kuvat kyseisestä hampurilaisesta kahdesta eri suunnasta:
Kuten kuvista näkyy, kebakkoja olisi mahtunut hampurilaiseen toinenkin, mutta meni jo. Tällä kertaa laitoin jo alun perinkin paljon majoneesia, mutta silti lisäilin sitä syödessäni aina vain. Nyt minulla taitaa olla joku majoneesihimotuskausi.
Huomasin lopussa, että olin unohtanut laittaa hampurilaisen väliin jo siivutetut tomaatit:
Koska hampurilaiset jo söin, söin sitten nuo tomaattisiivut sellaisenaan vain pois. Maistui sen verran hyvältä, että popsin vielä yhden kokonaisenkin tomaatin päälle. Sitten olikin jo kaikki ruokahimotukset tyydytetty. Tästä on hyvä jatkaa.
Tältä aterialta tähteeksi jäi majoneesia, viipaloituja suolakurkkuja, ja ranskalaisia perunoita. Loput hampurilaissämpylät menivät pakkaseen, ja kalapihvit loppuivat. Eiköhän noista tähteistä vielä joku toinen hyvä ateria saada aikaiseksi. Mielessäni nyt pyörii erityisesti coleslaw, mutta nyt juuri sattuu olemaan kaali loppu. Taidanpa tehdä coleslaw’ta tuossa joku päivä, jos tulee käytyä kaupassa ostamassa kaali ja jos majoneesia on vielä silloin jäljellä.
Hampurilaissämpylät
9 dl vehnäjauhoja
1 pussi kuivahiivaa
2 tl suolaa
3 dl täysmaitoa
2 rkl sokeria
3 rkl voita pehmitettynä (ota huoneenlämpöön pehmenemään esim. puoli tuntia ennen leivontaa kuutioiksi leikattuna)
2 kananmunaa taikinaan ja 1 kananmuna + 1 rkl vettä voiteluun
Lämmitä maito kädenlämpöiseksi (37 astetta). Sekoita siihen kuivahiiva, sokeri ja suola. Vispaa kierrevispilällä sekaan kananmunat. Nypi pehmennyt voi sekaan (eli puristele sormilla sekaisin). Sekoita taikinaan jauhot. Vaivaa taikina kimmoisaksi, n. 10 minuuttia. Kohota taikinaa kulhossa peitettynä 2 tuntia. Ota kohonneesta taikinasta palleroisia leivinpaperoiduille tai voidelluille uunipelleille. Anna kohota leivinliinoilla peitettynä 2 tuntia.
Laita uuni lämpenemään 200 asteeseen. Voitele kohonneet sämpylät seoksella, jossa on 1 kananmuna ja 1 rkl vettä. Paista 200-asteisen uunin keskitasolla kypsiksi, noin 10-15 minuuttia.
Jääkaapissani oli jo hävettävän pitkään lojunut kaalin loppu, joka oli pinnasta jo aika pahan näköinen. Jääkaapissani oli myös yksittäisiä purkista ja liemestä pois otettuja suolakurkkuviipaleita ja paistettua jauhelihaa, jonka puolisoni oli paistanut joskus jonakin aiempana päivänä tällä viikolla. Näistä tuli mieleeni tehdä gruusialaista kaalivuokaa, mutta kun punnitsin kaalin, sitä oli niin pieni määrä, etten viitsinyt alkaa uunia lämmittämään.
Mieleeni tuli sitten tehdä kaalipataa liedellä. Leikkasin kaalista pahan näköiset pintaosat pois ja silppusin loput. Kaalisilppua tuli 150 g. Silppusin myös ne suolakurkkuviipaleet, joita oli 50 g. Nämä olivat kotona tehtyjä fermentoituja suolakurkkuja viime elokuulta, ja niissä oli sellaisenaan liian voimakas ja suolainen maku, joten aluksi pelkäsin, että tuo määrä niitä tekisi kaalipadasta liian happaman tai muuten liian pahan makuisen.
Mutta niin ei käynytkään. Sen sijaan kaalipadasta tuli paras, mitä olen koskaan tehnyt. Suolakurkun makua ei huomaa lopputuloksesta, vaan sen sijaan maistuu sopivan mukavan umamiselta. Fermentoiduissa tuotteissa usein on paljon umamia – niin näköjään myös näissä suolakurkuissa. Muita umamin lähteitä tässä kaalipadassa olivat vain se monta päivää sitten voissa paistettu sika-nautajauheliha, valkosipuli ja sipuli. Kaalipatojen ohjeissa usein on lihalientä, mutta itse laitoin tällä kertaa nesteeksi vain vettä, ja hyvä niin, koska juuri näin maku oli just hyvä. Söin loppujen lopuksi kerralla koko satsin, enkä vain tuota kuvassa näkyvää määrää.
Nyt tällä kertaa tuli harvinaisen helpolla näin hyvää. Silppusin kaalit (150 g) ja suolakurkut (50 g), yhden pienen sipulin ja yhden valkosipulin kynnen. Paistoin ensin kattilan pohjalla voissa sipulisilpun. Sitten lisäsin 2 dl vettä, kaalisilpun, suolakurkkusilpun, valkosipulisilpun ja paistettua jauhelihaa 70 g. (Se 400 gramman paketti jauhelihaa oli tietääkseni maustettu näin: 1 tl suolaa, 1 tl paprikajauhetta, 1 tl sipulijauhetta, ½ tl valkosipulijauhetta ja ½ tl basilikaa.) Kiehautin seoksen, madalsin lämmön matalimmalle ei-nollalle, ja lähdin katsomaan tv:tä.
45 min myöhemmin tulin takaisin keittiöön. Maistoin ja lisäsin makukokemukseni perustella puoli teelusikkaa suolaa, teelusikan siirappia ja vähän ripottelin pussista meiramia mukaan. Sekoitin, maistoin, ja maku oli täydellinen! Wau, tätäpä pitää tehdä toistekin!
Suolakurkkujen käyttö lämpimissä ruuissa on ehdottomasti jotain, mitä aion kokeilla toistekin. Olen tottunut käyttämään niitä vain kylminä lämpimän ruuan kanssa, mutta nyt silmäni avautuivat uusille mahdollisuuksille.
Silppua kaali, suolakurkku, sipuli ja valkosipuli. Kuullota sipuli voissa. Lisää vesi, kaali, suolakurkku ja paistettu jauheliha. Kiehauta, madalla lämpö matalimmalle ei-nollalle, ja peitä kannella. Jätä hautumaan, kunnes kaali on kypsää (käy katsomassa 30-45 minuutin päästä). Sekoita mukaan suola, siirappi ja meirami.
Kaalin kanssa olen usein tehnyt sen virheen, että ruskistan kaalin rasvassa ensin. Olen joutunut kantapään kautta oppimaan, että kaikki ei parane alkuruskistamalla. Kaali ja sille sukua oleva lanttu vaikuttavat minun kokemusteni perusteella olevan parempia keitettyinä kuin paistettuina. Paistamalla ne jäävät minun makuuni liian kitkeriksi, mutta molemmat muuttuvat kitkeristä makeiksi jossakin matalassa 50-100 asteen välillä olevassa lämpötilassa, jota lämpötilaa niille kannattaa pitää pitkä aika. Niinpä olen oppinut, että kaalin ja lantun lisään kylmään veteen, en kiehuvaan. Olen kuullut, että sama koskisi myös naurista, mutta en ole vielä kokeillut, koska olen ehkä vieläkin traumatisoitunut kitkeristä nauriskokeiluista, joiden tekohetkellä en vielä tiennyt näistä lämpötilajutuista.
Nyt kun ajattelen tätä kitkerä/makea-asiaa, niin perunaa koskee sama: joskus maistuu kitkerältä, joskus makealta. Ehkä minun pitäisi perunatkin alkaa laittamaan kylmään veteen, eikä kiehuvaan niin kuin yleensä teen? Keitetyt perunat sillä tavalla, millä yleensä teen eli kiehuvaan veteen laitettuina, maistuvat kitkeriltä, mikä vaatii voikastiketta taittamaan kitkerää makua pois, ja lopputuloksena harvoin tulen keittäneeksi perunoita. Pitääkin joskus kokeilla keittää perunat niin, että lisään ne kylmään veteen, joka sitten vasta kiehautetaan.
Jälkiruuaksi tein nyt suklaapuuroa lapsen jonakin aiempana aamuna jääkaappiin jättämistä kaurapuuron lopuista. Puuro oli mikrossa täysmaitoon tehtyä. Sekoitin siihen nyt maitoa (jääkaapissa oli saman lapsen jättämä vajaa maitomuki, jonka kaadoin tähän), makeuttamatonta kaakaojauhetta (½ rkl), sokeria (1 rkl) ja pieni loraus vaniljauutetta. Sekoitin haarukalla kaiken tasaiseksi, ja söin kaiken. Hyvää oli! Kaurasta liukeneva tärkkelys riitti emulgointiaineeksi niin, että kaakaojauhe sekoittui tasaisesti, vaikka siinä ei emulgointianetta ollutkaan mukana. Aiemmin olen syönyt kylmänä jälkiruokana myös kaurapuuron jämät, jossa oli mustikoita seassa. Silloin sekoitin mukaan vain maitoa, sokeria ja vaniljauutetta, ja tosi hyvää tuli. Joskus taas lisään vain hilloa ja maitoa ja sekoitan tasaiseksi – hyvää sekin. Samat luultavasti toimisivat muillakin tähteeksi jääneillä maitoon tehdyillä puuroilla.
Suklaapuuro tähteeksijääneestä puurosta (1 annos)
kylmää puuroa (sopii ainakin kaura- ja riisipuurot)
täysmaitoa
makeuttamatonta kaakaojauhetta (n. ½ rkl)
sokeria (n. 1 rkl)
halutessa loraus vaniljauutetta tai ripaus vaniljasokeria
Sekoita puuroon ensin maitoa sen verran, että seokseen on helppo sekoittaa kuivat aineet. Sekoita mukaan loput aineet. Syö heti.
We use cookies on our website to give you the most relevant experience by remembering your preferences and repeat visits. By clicking “Accept”, you consent to the use of ALL the cookies. Read More
This website uses cookies to improve your experience while you navigate through the website. Out of these cookies, the cookies that are categorized as necessary are stored on your browser as they are essential for the working of basic functionalities of the website. We also use third-party cookies that help us analyze and understand how you use this website. These cookies will be stored in your browser only with your consent. You also have the option to opt-out of these cookies. But opting out of some of these cookies may have an effect on your browsing experience.
Necessary cookies are absolutely essential for the website to function properly. This category only includes cookies that ensures basic functionalities and security features of the website. These cookies do not store any personal information.
Any cookies that may not be particularly necessary for the website to function and is used specifically to collect user personal data via analytics, ads, other embedded contents are termed as non-necessary cookies. It is mandatory to procure user consent prior to running these cookies on your website.
